Sunday, June 8, 2014

Sairaalakertomus 1/2; leikkaus

Miten sen nyt sanoisi... Miltä tuntuu, kun sairaus hallitsee elämää ja ainoa paikka, jossa käyt on sairaala? Helvettiä eikä mitään muuta. Tässä teille syytä siihen, miksi blogi on ollut horroksessa.

Viime syksynä skolioosi alkoi vallata aluetta elämästäni ja kerroin lääkärille asiasta. Kävely oli järkyttävän tuntuista ja näköistä. Kävelin merin eteenppäin ja heilahdin yhtä paljon sivulle päin. Keuhkot painuivat kasaan ja sydämen lyönnit näkyivä ulospäin kehon vedellessä rasituksen alla viimeisiään. Auttaisiko leikkaus tähän? Ehkä, mutta ei voi tietää. Kärsimys oli niin kovaa, että kaikki keinot on otetava käyttöön. Leikkauspäätös tehtiin keväälle,  jotta koulunkäynti ei häiriintyisi. Tämä leikkaus suoritettaisiin Tays:sissa.

Koko kevät oli yhtä sairaalassa juoksemista. Välillä tuntui, että olin enemmän sairaalassa kuin koulussa. Paljon erilaisia leikkaukseen valmistavia asioita; röntgenkuvia, keuhkojen toimintaan liittyviä kokeita ja ne kauheimmat ja pelottavimmat eli verikokeet.


Sitten selvisi tarkka leikkausajankohta. 26.5 EI! Jäin kaikesta paitsi... Mutta tämä on tehtävä nyt, oikotietä terveempään elämään ei ole. Samassa ilmoitettiin myös muut tärkeät päivämäärät, 12.5 esikäynti ja 25.5 valmistava käynti ennen leikkausta. Näillä käynneillä otettiin taas lisää verikokeita ja röntgenkuvia.

26.5 Heräsin hotellilta ja oli aika suunnata leikkaukseen. Tässä vaiheessa kuuluu panikoida, mutta missä oma paniikkini? Saatoin olla ehkä liiankin tyyni, mutta onko se sitten huono asia... Osastolle päästyäni minut otti vastaan sama hoitaja kuin aiemminkin. Sain esilääkityksen eli panadolin ja jonkunnäköisen rahoittavan lääkkeen, koska äiti pelkäsi minun panikoivan. Lisäksi kämmenselkiin laitettiin puuduttavaa voidetta kanyylejä varten ja sitten vain odoteltiin leikkaussaliin lähtöä.


Leikkaussalin ovella oli aika hyvästellä vanhemmat. Äiti halasi silmät kosteina ja eihän siinä muuta voinut kuin pillahtaa itkuun. Sitten siirryttiin leikkaussaliin ja nousin makaamaan leikkauspöydälle.Muistikuvat salista ovat hyvin vähäiset; oli kylmä ja kanyylin laitto sattui puudutuksesta huolimatta. Anestesialääkäri esitti minulle kysymyksen "Pyöriikö päässä?" "Ei", vastasin ja peruin vastaukseni heti ja sitten olinkin jo unessa.

Seuraavat muistikuvat ovat tehon puolelta.Avaan silmäni ja ympärilläni hyöri monta ihmistä. "Ei sun vielä pitäisi olla hereillä", tuttu anestesialääkäri totesi, joten vaivuin takaisin uneen. Hetken päästä äiti saapui katsomaan. Onnistuin heräämään sen verran, että tiedostin kaiken. Leikkaus meni  hyvin ja kesti noin 5 ja ½ tuntia. Nukahdin takaisin kun väsyin laskemaan kuinka monta letkua minussa oli kiinni.


Haluatteko kuulla vielä loput tarinasta eli toipumisen? Kommentoikaa vapaasti ja kysykää, jos jokin jåi epäselväksi.